sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Juhlahumua


Eilen oli juhlapäivä kun kaveripariskuntamme meni naimisiin ja olimme koko perhe mukana juhlassa. Vihkiminen ja hääjuhla olivat onneksi vain puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa, joten matkasta ei tarvinnut tehdä mitään numeroa. Hermoilimme hieman etukäteen Okon syöttämisasioissa - siis lähinnä siitä, onnistummeko pitämään Okon tyytyväisenä kirkon yli ja juhlapaikalle saakka.

Saavuimme kirkolle puoli tuntia etuajassa ja siinä vaiheessa homma alkoi menemään pieleen. Okko hermostui kun vauhti pysähtyi ja hän oli silti turvakaukalossa - hän viihtyy siinä hyvin kunhan vain liikutaan. Päätimme alkaa siirtymään kirkkoon, eikä tullut mieleenkään, että syöttäisimme häntä, vaikka siitä oli aiemmin ollut puhetta; Okko oli sentään syönyt todella hyvin kotoa lähtiessä. Kun kello alkoi menemään lähelle tasaa, alkoi Okkokin valpastumaan ja huutamaan. Olimme ottaneet asian huomioon istuutumalla kirkon takaosaan ja vähän ennen h-hetkeä lähdin kävelemään Okon kanssa kohti ovea. Koska ovi oli jo kiinni, en tohtinut enää mennä ulos, vaan ajattelin odottaa morsiamen isänsä kanssa ja mennä sitten kun morsian ja sulhanen ovat päässeet alttarille - halusin  sitä paitsi nähdä edes vilaukselta morsiamen ja sulhasen kirkossa. Isi juoksutti Okon kaukalon ja autonavaimet ja kun morsian ja sulhanen polvistuivat alttarille, livahtivat Okko ja äiti pihalle. Vihkiminen sujui sitten auton takapenkillä istuessa, Tuttelin siivittämänä. Harmitti kyllä kovasti, sillä vihkiminen oli kuitenkin se päivän kohokohta, mutta mitäs ei osattu syöttää Okkoa oikein - välillä nuo ruoka-ajat ovat ihan arvaamattomia, eikä mitään oletuksia kannata tehdä.

Juhlapaikka oli todella kaunis ja viimeisen päälle laitettu - mainittakoon myös, että morsian oli huikaisevan kaunis ja sulhanen komea. Koska juhlat olivat sulhasen kotitilan pihapiirissä, oli meillä mahdollista hoitaa Okkoa tilan päärakennuksessa. Pariin otteeseen kävimme talon puolella Okkoa hoitamassa ja kaikki meni todella mukavasti. Okko nukkui äidin sylissä lähes koko juhlan läpi ja ihmiset kävivät ihmettelemässä, kuinka rauhallinen vauva meillä on - rauhallisuuden tunne johtui siitä, että ryntäsimme ulos joka kerta kun pikku-ukko meinasi alkaa huutamaan; olisi ollut epäkohteliasta alkaa huudattamaan lasta juhlatilassa ja pilata siten muiden juhlatunnelma. Sulhasen ja morsiamen äidit olivat varsinaisia kanaemoja ja huolehtivat useaan otteeseen, että meillä on kaikki tarvittava ja että saamme puitteet Okon hoitamiselle. Se oli mukavaa.

Illan aikana tuli tehtyä sellainen huomio, että voimme alkaa imuroimaan Okon nukkuessa - pikkuinen ei nimittäin herännyt edes orkesterin soittoon tai siihen meteliin, mikä yli sadasta iloisesta ihmisestä lähtee. Katsoimme häätanssin, jonka jälkeen kiitimme hääparia ja poistuimme kotiin. Olimme kodin ulkopuolella kuitenkin seitsemän tuntia, joten hienostihan Okko jaksoi ensimmäiset juhlansa.

PS: Okolla oli oma paikkakortti pöydässä. Kun kävimme istumaan pöytään, juoksutti pitopalvelun täti Okolle oman lusikan. Heh. Varmaan kakkua varten.

2 kommenttia:

  1. Ens kerralla pullo/ tissi vaan suuhun eikä mihkään juoksentelemaan :) teillä on pieni mies ja kyl tähän maailmaan ääntä mahtuu?! Mein neiti sai viime kesänä - samanikäisenä- kummityttöni rippijuhlissa elämänsä ekat kunnon raivarit. Eikä ollu nälkäraivarit vaan tylsyyskohtaus. No rauhoittui kun otin pois istuimesta syliin. Alttarille menin sitten tytön kanssa (kun kummit meni siunaamaan lapsia-tilanteessa).

    VastaaPoista
  2. No jooh, mutta nuo olivat aikuisten juhlat, joten ei kehdattu pitää meteliä:) Okko valpastui aina hiljaisina hetkinä, kuten puheen aikana, joten oli meillekin mukavampaa mennä juhlatilan ulkopuolelle. Hyvää harjoitusta tulevan varalle ja mehän mennään kirkkoon uudelleen jo ensi lauantaina kun Okko saa nimen.

    VastaaPoista

Olemme iloisia kommentistasi!