perjantai 30. huhtikuuta 2010

Perhehuoneilua ja maitokriisiä


Olimme onnekkaita kun saimme perhehuoneen heti synnytyksen jälkeen. Sairaalaan tullessa kätilö kertoi meille, että emme välttämättä saa sitä, sillä synnyttäjiä oli ruuhkaksi asti, mutta kohdunsuun tilanteen tarkastettuaan hän totesi, että kiilaamme luultavasti monen perheen ohi ja näinhän siinä kävi.

Lapsivuodeosastolle saapuessamme saimme heti pienen opastuksen hoitajalta, joka oli yövuorossa. Ensimmäisenä yönä hoitaja kävikin huoneessa parin tunnin välein ja piti meistä kaikista huolta. Hoitaja jopa vaihtoi Okolle vaipat yöllä, sillä yö ei ehkä varsinkaan synnytyksen jälkeen ollut sopivaa aikaa alkaa harjoittelemaan vauvanhoitoa. Ensimmäisestä yöstä jäi todella turvallinen tunne. Okko oli kenguruhoidossa äidin yöpaidan sisällä ja saimme kaikki nukuttuakin. Muina öinä hoitajat eivät käyneet kuin mittaamassa vauvan väriä - perustoimenpide vastasyntyneille ja saimme olla ihan rauhassa. Muutenkaan hoitajat eivät häirinneet turhan takia vaan luottivat tuoreiden vanhempien kykyyn hoitaa lastaan.


Lapsivuodeosaston päivärytmi oli mukavan joustava; ruoka-ajatkin olivat viitteellisiä ja jos ruokaa ei pystynyt heti hakemaan, se laitettiin syrjään odottamaan. Osastolla oli lisäksi keittiö, josta sai käydä hakemassa ruokaa ja juomaa milloin tahansa. Koska olimme perhehuoneessa, oli Okon isi isona apuna ja teki hoitajien puolesta asioita. En tiedä, miten yksin osastolla olevat äidit hoitavat esimerkiksi ruokien tai liinavaatteiden hakemisen tai suihkuun menemisen - kaipa heidän täytyy soittaa hoitaja paikalle, mikäli vauvan tilanne on sellainen, ettei häntä voi jättää sänkyynsä. Meidän Okko ei ainakaan oikein viihtynyt siinä muovisessa pesusaavisängyssä, vaan oli yöt ja päivätkin kainalossa. Okon isi oli korvaamaton apu ja lisäksi oli ihanaa, että saimme viettää tiiviisti aikaa yhdessä heti alusta alkaen.


Toinen yö sairaalassa oli hankala. Okko söi koko yön - siinä ei nukkunut äiti, eikä lapsi kun pikkuinen imi ja sitten piti vaihtaa aina rintaa kun imu lopahti, mutta kitinä jatkui. Okko rauhoittui rinnalle, mutta selvästikin jotain oli pielessä. Kyselimme jo yöllä hoitajilta, voiko se olla normaalia, että lapsi oli imenyt herkeämättä jo edellisestä päivästä saakka. Kuulema vauva tilaili siinä maitoa - tämän vastauksen saimme monta kertaa. Toisen yön jälkeen meistä vanhemmista alkoi kuitenkin tuntumaan, että pikkuinen on nälkäinen ja ei saa todellakaan tarpeeksi ravintoa. Onneksi aamuvuoroon sattui hoitaja, joka pisti asian kuntoon. Okko sai lisäaitoa hörppyyttämällä ja jo elämä alkoi sujumaan paremmin.

Olisimme olleet lähdössä kotiin jo tuon toisen yön jälkeen, vaikka lapsen pitikin olla mielellään jo kahden vuorokauden ikäinen kotiutuessa. Saimme kuitenkin luvan lähteä lääkärin tarkastuksen jälkeen. Ennen sitä oli Okon punnitus ja ikävä tosiasia paljastui: Okon paino oli pudonnut 8,5% syntymästä ja vaikka se oli vielä normaalin rajoissa, oli se vähän liikaa. Se oli kova paikka äidillekin; itkuhan siinä pääsi kun ajattein, miten olimme pitäneet pikkuista rakastamme nälässä. Olisimme saaneet lähteä kotiin, mutta suositus oli jäädä vielä yhdeksi yöksi ja olimme samaa mieltä. Lääkäri tutki Okon ja kehui häntä, joten sen puoleen ei olisi ollut ongelma lähteä, mutta halusimme painon nousuun.

Okon paino ei noussut ihan heti, mutta ilmeisesti tämä johtui siitäkin, että painonpudotuksen pysäyttämiseen meni hieman enemmän energiaa. Isi hörppyytti Okkoa lääkemitalla ja äiti imetti minkä kerkesi. Olimme ikionnellisia kun paino ei enää ainakaan pudonnut.

Tiistaina lähdimme sitten kotia kohti. Okko laitettiin uuteen sitteriinsä ja äiti kapusi auton takapenkille Okon kanssa. Kotiin oli ihana palata perheenä.

2 kommenttia:

  1. Tuo perhehuone on kyllä ihana asia!
    Meillä ei sellaista mahdollisuutta ollut (en edes tiedä onko meidän sairaalassa perhehuonetta. Joskus oli ainakin yksi, mutta en tiedä onko remonttien jälkeen enää sitäkään)

    Esikoisen synnyttyä tulikin iltaisin tirautettua aina itkut kun mies joutui lähtemään kotiin yöksi.

    VastaaPoista
  2. On se kyllä ihana juttu! Tuolla Jorvissa niitä on muistaakseni 10 kappaletta, mutta kaikissa sairaaloissa niitä ei tosiaan ole.

    VastaaPoista

Olemme iloisia kommentistasi!